Mikä ihmistä ajaa ja pakottaa, minä ajattelin kulkiessani kaikkien ihmisten joukossa kohti passintarkastusta, mikä mustalaisen veri minua kuljettaa, ajattelin kun näin kassini läpivalaistuna ja siellä sekaisin kirjat ja vaatteet ja kaikki tyhjät ja täydet paperit; mikä kiire on nähdä maailman kaikki hyvä ja paha, ajattelin, kun astuin muoviseen läpinäkyvään tunneliin joka kaiken aikaa ylöspäin kaartuen johti laivaan. Mikä nälkä, mikä jano. Sen, joka tahtoo nähdä kauniita näkymiä, kuten minun, ajattelin tullessani muovisesta käytävästä laivaan, on kuljettava rumien halki perille päästäkseen. Siitäkö johtuu kauneuden surumielinen hohde. Siksikö me häissä itkemme, ja kun lapsi syntyy. Karusellihevosia, kytkettyjä kiertämään ikuista kehää iloisen musiikin soidessa. Muistin karusellin, joka yön ajaksi oli pysäytetty ja peitetty pressulla, hevoset lepäsivät, musiikki oli vaiennut, lapset viety nukkumaan, miksi minun äkkiä oli alkanut pelottaa, olin kuvitellut hevosten korskat ja sirot hahmot yksinään pressun takana, pimeässä, näky tulevaisuuteen.

Istuin ikkunan vieressä, ja laiva irtosi laiturista. Nuuhkin ihoani, mutta haju oli poissa. Olin tässä maassa tuntenut köyhyyden hajun, ja se oli erilainen haju kuin etelän auringonlämmittämä välinpitämättömyyden lemu, tämä oli pohjoisen kylmän ja köyhän maan pelon haju, ja pelko tarttuu, muistin koiran joka oli pelännyt minun pelkoani, sen hampaat. Olin vahtinut kassiani, ei siinä mitään ollut, kuitenkin olin istunut kuin koira sitä vahtien, en ollut nainen enää, mieleni teki murista. Olin istunut autossa läpi tämän maan, kaiken aikaa suurempaa köyhyyttä kohti, olin tiennyt, että aikakone on tämä auto tässä, muistin historian. Turhaan koetin ajatella kuka olen, ajatella hametta jonka vasta olin ostanut, jota en vielä kertaakaan ollut käyttänyt, puhdasta, valkoista, mitään muistoja siihen ei liittynyt, sitä ei ollut olemassa. Olin nähnyt junaradan, se kulki keskellä alavaa maata jolla kasvoi pajupensaita, pyöreitä, sellaisiksi vapaassa tilassa kasvaneita, ja tiesin että kauniita, mutta en sitä ymmärtänyt. Junarata, ja aina ajatellaan kiskojen vievän suuriin valaistuihin kaupunkeihin, mutta minä tiesin: kiskot vievät niistä pois, keskelle aroa, autiomaata, sinne, missä yhtäkään huutoa ei kuulla. Auschwitz, muistin, muistin olkipahnojen hajun, ja sitten Dachaun, sielläkin minun piti siis käydä, ja siellä olikin ollut kaikki se, mitä keskitysleireissä olla pitää, mutta hajun olivat saksalaiset siivonneet pois. Mikä häpeä ylpeillä niistä kyynelistä, jotka sinne putosivat, sementtilattialle, muutama.

Kaikki nämä päivät tässä maassa minun oli ollut nälkä. Olin syönyt kaiken mitä tarjottiin, olin syönyt koko ajan, mutta nälkä ei lähtenyt. Pienelle pöydälle oli kannettu keittoa ja leipää ja kaviaaria ja vodkaa, jokaisessa huoneessa oli avattu radio, kaikki eri kanavilla, jotta olisi viihtyisää, ja pihassa olivat huutaneet lapset. Olin heti syönyt kaiken, oli tuotu lisää. Oli näytetty maisemia: ajeltu teitä jotka kulkivat peltojen keskellä. Vilja jo orasti, mustassa mullassa, mutta mitä oli multa, sitä minä en voinut unohtaa. Olin unessa nähnyt ihmisten saattueen, päättymättömän, siinä kulkivat menneet ja tulevat, aamulla olin nuuhkinut ihoani: pianko minun olisi aika liittyä saattueeseen. Siksi on kiire ihmiseen pantu, ajattelin.

Olin kaukana kotoa, kuitenkaan en niin kaukana kuin toisena tämän kevään päivänä. Olin kulkenut kotoani seitsemänsataa askelta ohi sankarihautojen, vieraaseen taloon, siellä seissyt valkoiseksi maalatun ikkunan ääressä ja katsellut maalaamattomasta ikkunanosasta yli puiston taloa, jossa asuin. Puiston haudoille, jo vihreälle ruoholle, oli satanut lunta, olin siinä lumessa nähnyt omat jälkeni. Minun oli käsketty riisua, huone ollut kylmä, minut litistetty kylmien lasilevyjen väliin, valaistu kuin kassi tullitarkastuksessa, olin katsonut toukokuun lunta, joka ikkunan takana satoi. Kone oli surahtanut, karuselli pysähtyi, niin kaukana en koskaan ollut käynyt; kuljin takaisin puiston läpi omia jälkiäni seuraten, mutta matka oli pitempi. Tuli päivä että heräsin sairaalassa, minuun oli kiinnitetty letku joka toi pullosta suolavettä ja toinen letku, joka vei minusta verta ja nestettä pieneen muovipulloon, mihinkään en päässyt. Ja vaikka oli sanottu, että olen terve, että voisin mennä kotiini ja elää taas, minuun jäi kiire, että kaikki piti ehtiä.

Olin kerran kutsunut kuolemaa, nyt pelkäsin, että kutsuun oli vastattu, aikojen päästä, viivytellen, kun olin jo toinen ja tahdoin toista. Tässä maassa kaupunkien kaduilla ja asemien väentungoksessa, näin ihmisten kasvoilla saman, kaikilla meillä oli nälkä, ja kiire, leipäpalasta me voisimme tappaa toisemme, hymyilimme toisillemme kuin sudet, jotka ovat yhtä vahvoja eivätkä vielä tarpeeksi nälkäisiä, kuljimme toistemme ohi, minä tunsin hajun. Ja niin minä olin alkanut ajatella ihmisten ihoa, aivan pientä kaistaletta vain, ihoa, tummaa miehen nänniä sen keskellä, nännin ympärillä mustia silkinhienoja karvoja, sitä, miten sydän sykki sen alla ja liikutti ihoa ja nänniä aavistuksen verran vain, ajattelin tasaista levollista liikettä joka jatkui, miten olin katsellut sitä, ajatellut: jatka, sydän. Älä lopeta, sydän. Älä luovuta, ihmisen sydän. Ajattelin sitä kaiken aikaa, en hellittänyt siitä, ja niin oli karuselli nytkähtänyt liikkeelle taas, sen kepeäjalkaiset hevoset, ja niillä taakkansa jokaisella, ja lasten silmissä kauhu, ja unohduksen petollinen musiikki soi taas.

Minut oli viety katsomaan vanhaa saksalaista hautausmaata, kumpua peltojen keskellä, kummulla kasvoi suuria puita ja puiden alla sinivuokkoja, yhtäkään ristiä tai hautakiveä en nähnyt, maa samaa maata kuin kaikkialla, hautausmaata. Poimin sinivuokon, se ei tuoksunut millekään. Murskasin sen sormien välissä ja haistelin siitä puristunutta mehua, tunsin vain oman pelkoni hajun.

Kummun vieressä pellolla oli navetta, älä sinä tule tänne, minulle sanottiin, täällä haisee. Kuitenkin menin, avasin puuoven, astuin oljille joita oli levitetty lattialle, kirjava kukko juoksi jalkojeni editse. Iso emakko makasi pahnoilla, karsinassa oli kymmenen vastasyntynyttä porsasta, ne olivat pieniä ja soukkia ja vaaleanpunaisia, yksi toisensa jälkeen ne nostettiin esiin, avattiin suu, vedettiin pihdeillä neulanterävät kulmahampaat pois, ja sitten asetettin emakon viereen, heti ne alkoivat imeä. Haju oli lannan ja märkien olkien ja viimeöisen synnytyksen ja emakon maidon hajua, makeaa ja kitkerää elämän lemua, vedin sitä keuhkoni täyteen, niin parannuin.

Kevätyönä heräsin. Oli aamun hämärä. Ulkona lauloivat linnut puiston puissa, sankarihautojen yllä. Nousin, kuljin läpi asunnon, avasin ulkooven ja istuin portaiden ylimmälle askelmalle. Jalkojeni alla tunsin puun sileyden. Sivelin puuta kädelläni, ajattelin kaikkia niitä, jotka talon pitkän olemassaolon aikana olivat sitä porrasta kuluttaneet. Ajattelin erilaiset säät, eri vuodenajat, erilaiset jalkineet ja paljaat jalat, ja raskaat askelet ja kevyet. Edessä oli pihan ruoho ja pensas, jossa jo näkyivät lehtien aiheet. Aamun hämärässä näytti alhaalla sataman editse kulkeva katu virralta, kulussaan hidastuneelta, ja minä näin kaikki ajoneuvot ja jalankulkijat jotka siitä olivat menneet, uupuneet hevoset kuormineen, vanhat naiset, ja kengättömät lapset. Näin kirkon, sitten näin kirkonrakentajat telineillään, ja sitten paikan, jolle kirkko tultaisiin rakentamaan. Kun katsoin tietä uudelleen, se oli täynnä kansaa, joka vaelsi, kuin virta, samaan suuntaan kaikki, ja heidän joukossaan näin itseni.

Näin aamun valon. Se tuli pensaan tiheän oksiston läpi, se sai jokaisen oksan hohtamaan tummana, väreillen. Äkkiä valo tavoitti ruohon kasteen, joka kimalsi. Pensaan oksalla harmaa lintu lauloi lyhyen, yksitoikkoisen laulun, joka oli kaunis.

Tämän kaiken näin, katselin, sitten nousin ja menin takaisin vuoteeseen. Aamulla heräsin niinkuin kaikki muutkin ihmiset.